10/04/2024
URHEA TAISTELULAHETTI
MIEHEN nimessä on miehen muisto. Etunimen on ajan hammas jo syönyt unohduksen yöhön, m***a sukunimi on säilynyt, se on Mönkkönen.
- Sotilasarvoltaan hän oli sotamies ja liikekannallepanossa 1941 määrätty JR 54:ään taistelulähetiksi.
Mönkkönen oli kotoisin jostain Kemin esikaupungista ja suuren työläisperheen lapsi. Köyhien olojen takia hän oli jo nuorena joutunut itse hankkimaan jokapäiväisen leipänsä Kemin eri sahalaitoksilla, leimaripojasta aina, raskaaseen lankunlastarin työhön saakka. Terve elämänkatsomus oli kuitenkin sorvannut hänestä mittavan miehen, jota ei peloittanut sota eivätkä sen kauheudet. Sielläkin hän teki tehtävänsä yhtä tunnollisesti kuin oli tottunut suorittamaan rauhanaikaiset työnsä.
Näen silmissäni sodan kurimuksen koulaaman miehen, palvelusalttiin, pelontunteen voittaneen ja taistelulähetin tehtäviin henkisesti kypsyneen sotamies Mönkkösen.
Ei hänen kehoansa koristanut mikään esikuntalähetin tip-top vaatekerta, vaan useinkin osittain napiton pusero, jonka avoimesta rintataskusta pilkisti tuttu "Työmies"-laatikon kansileima. Housuntakamukset olivat rikkinäiset, polvien kohdalta paistoi useinkin paljas iho. Polvet olivatkin jatkuvan ryömimisen seurauksena ainaisessa uuden ihon vaihdunnassa, veren ja rupien sekasotkuna. M***a sotamies Mönkkösen sisäistä voimaa eivät mitkään puutteet voineet heikentää.
Todellinen taistelulähetti on sodan leikissä esimiehensä - olkoonpa tämä sotilasarvoltaan mikä tahansa sanoisinko, oikea - käsi. Niinpä hänen tuleekin olla erinomainen sotilas, omata myös keittiömestarin taitoja sekä hovimestarin kykyjä. Edelleen hänen on nopeasti tajuttava saamansa tehtävät, voitettava pelkonsa ja oltava oma-aloitteinen. Siinä olivat ne avut ja henkiset lahjat, jotka sotamies Mönkkösestäkin tekivät oivallisen lähetin.
Maatessamme juhannuksen seutuvissa 1941 Oulangan korvessa, uuden rajan pinnassa, kuuli Mönkkönen sangen usein jo tutuksi tulleen ihmettelyn:
- Mitenkä hitossa tuo Mönkkönen saa nuo räiskäleet näin maukkaiksi? Mistä tuo hillokin on ilmestynyt? Mistä... mistä. . .?
Sotamies Mönkkösen leuan ympärillä oleva punertava parransänki oli kenties tavallistakin punertavampi kapteeni Segerstråhlen tiedustellessa moista ylellisyyttä. Omana tietonaan Mönkkönen kuitenkin hankintamatkansa ja evakuointiretkensä piti, tyytyipähän vain vastaamaan:
- Herra kapteeni, ne on saatu komppanian muonituksesta ja tuli on paistanu räiskäleet maukkaiksi.
- Se selvitys riitti silloin ja on riittänyt myöhemminkin.
Ensimmäisenä miehenä oli Mönkkönen ylittämässä uutta rajalinjaa. Oma-aloitteisena hän oli juuri se, joka antoi vastassa oleville vanjoille ensimmäiset iskut, jopa niin, että esimiesten piti hillitä häntä liiallisesta etuilusta ihmismetsästyksessä
Sotamies Mönkkönen oli yksi niistä harvoista taisteluIäheteistä, jotka 8.7.1941 Killuntaivaaran katkerissa taisteluissa veivät saamansa käskyt aina perille. Myös Polkuvaaran useita päiviä kestäneissä torjuntataisteluissa hän kuului niiden lähettien joukkoon, jotka rohkeasti veivät ja toivat käskyjä, yhdistelivät pätkinä olleita puhelinjohtoja ja auttoivat toisia haavoittuneita taistelulähettejä, näillä kun oli ollut huonompi tuuri kuin heillä itsellään. Joka paikkaan ehti Mönkkönen ensimmäisenä, hänen tarmonsa ikäänkuin kasvoi silloin, kun viikatemies riehui ympärillä pahimmillaan.
Omien sanojensa mukaan sotamies Mönkkösellä oli eräs ylimääräinen aisti: "varo vaaraa" -aisti, ja kuudetta aistia siinä kieltämättä kaivattiinkin siltä, joka Polkuvaaran taistelujen aikana kaiken myllerryksen keskellä 258 suoritti tehtävänsä tinkimättä. Maa kiehui kuin noidankattilassa, kranaattikuoppia ilmestyi joka taholle, sirpaleet ulisivat, valojuovat piirtelivät pirullisia kuvioitaan sydänkesän yöhön, - ja kaiken keskellä yksinäinen taistelija, sotamies Mönkkönen napittomin puseroin ja takamukset revenneinä keinotteli vietävänä olleen käskyn perille saakka.
Sulavaarajoella, Vuorikylän tien katkaisussa, Tuorevaaran partioretkellä ja Ala-Kurtin hyökkäystaisteluissa oli Mönkkönen aina ensimmäisenä haavoittuneita sitomassa, m***a ensimmäinen myös viholliskaatuneita evakuoimassa. Hän oli mies, joka näytti olevan kaikkialla. Hänen tarmonsa ja intonsa oli todella lannistumaton. Tajusikohan sotamies Mönkkönen itsekään mitä kaikkea hän sai aikaan, kun itseään säästämättä suoritti saamansa tehtävät pienintä piirtoa myöten? Kirjoitukseni puitteisiin mahtuu vain murto-osa Mönkkösen teoista. Kannaksen taisteluissa olisi niistä ollut palkintona Mannerheim-risti, Sallan korpisodassa riitti esimiehen kiitos. Mönkkönen oli aluksi 1. komppanian päällikön taistelulähettinä, m***a kohta kun taistelut alkoivat, keinotteli hän itsensä joukkueenjohtajan lähetiksi, halusi näet olla "edessä".
Vuorikylän tien katkaisutaistelussa palasi Mönkkönen viemästä jotakin käskyä kersantti Kalle Krekulan kk. joukkueelle. Alavassa, harvahkossa mäntymetsikössä riehui sodan leikki pahimmillaan. Hän ryömi, konttasi, käytti hyväkseen maaston antamaa suojaa ja kaikki liikkeensä tällä tavoin tarkoin harkittuaan tulla pyllähti luutnantti Kokon kaivamaan poteroon, jossa tämä leivänpalaa mutustaen tiiraili eteensä, maastoa tarkaten.
- Kuule sie luutnantti! Pirun matalasti ampuvat. Älä nosta päätäs kovin ylös, voi sattua.
- Ei harhaluoti satu.
- Kuulesta, kyllä se sattuu. Mieki ryömin koko matkan tuolta Krekulan kk:lta asti. Ei se kuolema sano koska se tulee, se vain sattuu. Paina vain pää alas!
Sotamies Mönkkönen meni. Ryömi, konttasi, puikahti kranaatinkuoppaan, arvioi siinä tilanteen uudelleen - ja tuli terveenä perille. Luutnantti Kokko kaatui samana hetkenä kun Mönkkönen saapui takaisin komentopaikalle. Jälkeenpäin hän kertoi:
-Mie näin jo silloin Kokon kuopassa ollessani, että luutnantilla oli kuoleman kelmu silmien päällä, siksi mie häntä varotin.
Taapersihan sotamies Mönkkönen niidenkin mukana. jotka ottivat yhteyttä majuri Karrin pataljoonaan syksyllä 1941 ja josta retkestä on kerrottu tämän lehden kirjoituksessa "Kituva nuotio".
Ei sovi unohtaa "lehmänkello-ideaakaan". Kukas muu sen keksikään kuin Mönkkönen.
-- Se sopii kuin suutarin sormi pikilapun pintaan. hän sanoi.
Olimme silloin vielä Polkuvaarassa, ja vaikka en itse aatetta halua paljastaakaan, voin sentään sen verran sanoa, että se aiheutti viholliselle kokonaista 71 vainajaa. Lehmänkello kun kilahti, niin useinpa jonkin sielu manalaan vilahti.
Koko hyökkäysvaiheen ajan Mönkkönen talsi jalkaväkikärjen mukana.
Asemasodan aikana hän taas kunnostautui yksinäisenä tiedustelijana, tarkka-ampujana ja erinomaisena kokkina.
Tiemme erosivat myöhemmin, m***a aina muistan sotamies Mönkkösen, urhean taistelulähetin. Elämän sykkeet eivät aina käy yhteen omien lahjojen kanssa, ja Mönkkönenkin palasi rauhan tultua takaisin jonnekin Kemin sahoille. Nurkumatta ja vailla kademieltä hän varmaan nykyisinkin suorittaa työnsä suoraselkäisen miehen tavoin. Miltei neljä vuotta taistelulähettinä sodan julmuuden keskellä toiminut mies on sentään käynyt koulun, jonka suorittaneelle tulisi yhteiskunnassamme löytyä sija helpommillekin päiville.
Teksti: Kansa Taisteli 9/1965 (Veikko Jokela)
KUVAUSTIEDOT
SA-kuva 156034
Kuvaaja Luutnantti Pauli Myllymäki
Aika ja Paikka: Ihantala 13.7.1944
Väritys: JPColorization
https://www.facebook.com/JPColorization
https://www.jpcolorization.fi/
