05/12/2024
Itsenäisyyspäivä lähestyy, ja Yleisradiossa maratonluetaan ääneen Väinö Linnan "Tuntematon sotilas". Kaltioon tämän teoksen arvioi tuoreeltaan (numerossa 2/1955) Uolevi Kianto, ja nyt tähän päivitykseen tuon arvion kopioin:
"Puuhevonen"
Kun on riittävän kaunamielinen, pitää isänmaallisuutta herrojen vouhotuksena, kun seuloo sodasta suuren joukon ruokottomuuksia ja pitää päiväkirjaa purnauksesta, voi kirjoittaa sellaisen kirjan kuin Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" (WSOY 1954). Nimi on muuten aivan virheellinen tälle kuvaukselle, sillä suomalainen sotilas ei ollut "tuntematon", vaan nimenomaan "suomalainen sotilas" – ja hyvinkin tunnettu – ja sitäpaitsi kysymys on muutamista tietyistä sotilaista; käsite tuntematon sotilas on toki laajempi kuin joukko suomalaisia purnaajia.
Nämä purnaajat on Linna pannut tekemään sankaritöitä, tiivistänyt heihin suomalaisen hyvät ominaisuudet ja luonut tyypit, jotka epäilemättä hyvin palvelevat hänen purkautumistarvettaan, ovat tyyppeinä aivan verrattomia, m***a jäävät toki vain tyypeiksi eivätkä anna totuudenmukaista normaalikuvaa suomalaisista sotilaista. Sankarikäsitettä pilkaten Linna teettää tyypeillään sodan veritekoja, oikeinpa vyöryttää niitä kuin rehvastellen, panee sotamiehen opettamaan upseereita ja koettaa ylipäänsä kaiken matkaa saada hyvät ominaisuudet palvelemaan omaa kaunaansa. Linna on mestari, tottakai, hän on mestaripurnaaja ja häikäilemätön rienaaja, hän on kaikkien purnaajien ylipappi ja kuten pappi ainakin hän on laumansa palvelija jopa siinä määrin, että vielä näin vuosien takaa kosiskelee valtavan purnaajien lauman suosiota. Tietenkin tällainen menestyy markkinoilla – on menestynyt aivan kuin jokin ”Helena”, paremminkin. Alhaiset vaistot ovat saaneet hivelevän hyväilyn, koska on niin paljon helpompaa olla kaunamielinen kuin luja.
Taistelukuvaukset ovat enimmäkseen loistavia. Linnahan on mestarikertoja vaikka ei olekaan nero. Oikean kuvan sodasta voisi ehkä nero antaa – m***a sellainen nerontuote tuskin pääsisi kolmanteen painokseen. Toivoa kuitenkin sopii, että sellainenkin teos ilmestyisi. – Linna osaa pitää jännitystä ja vauhtia yllä niin että siekailematta kun seuraa häntä kaiken yököttävän törkyhyperpolan läpi saa mitä melkoisen käsityksen siitä millainen muutaman vaikeitten veikkojen sotasouvi on ollut. Kyllä se on ollut vaikea, raskas, verinen, kauhea, kertakaikkiaan hirvittävä. M***a minkäs sille tekee, meitä on niin monenlaisia – ja tässä kirjassa kohtaamme tyyppejä, joille sota oli paljon vaikeampaa kuin monille monille muille, koska he itse olivat vaikeita ja koska kirjailija Linnan on mieli tehnyt julistaa, että koko sota olisi pitänyt käydä aivan toisin, nimittäin niin että sotamiehet ja alikersantit olisivat johtaneet koko porukan sieltä paloaukealta – kotiin nukkumaan ja odottamaan naapurin tuloa herättämään nämä paljon rääkätyt miekkoset aamutsaijulle. Upseerit – paitsi punakaartilaisten pojista kehkeytyneet mallikappaleet – samoin kuin tietenkin kaikki hallitusherrat ja kunnanpösöt olisi pitänyt tarpeettomina ja haitallisina pitänyt heittää ulkonaiseen pimeyteen… Sillä ihana on tämä oppi: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Ja näin on Linnan oppi tässä kirjassa: Purnaus, se on miehekkyyttä, kuri ja käskeminen, se on kenkkuilua.
Linnan antama kuva sotilaista on vääristelty. Sillä tavoin mainiot taistelukuvauksetkin vääristyvät, muuttuvat hengeltään kieroiksi vaikka taistelut olivat vain hirvittäviä, kauheita, järkyttäviä. Eivät Linnan esittämät purnaajatyypit viime sotaa hallinneet, onneksi siellä oli vahvasti muita kuin heitä.
Huippuunsa kohoaa rienaus lottiemme kohdalla. Heidän häpäisemisyrityksensä ei ole pelkkä kauneusvirhe, se on Linnan puolelta periaatteellinen kannanilmaisu muotoiltuna Raili Kotilaisen hahmoon: ei yhtään hyvää sanaa, ei mitään positiivista. Linnan tuntemattoman sotilaan ”tuntematon lotta” on herjaus ja ihmetellä täytyy, että kustantajan arvostelija päästää käsiensä läpi moisen, koko Suomen naisten parhaimmistoa mustaavan momentin.
Perusteellisesti ovat käsitteet suuresta taiteesta sekaantuneet, alas on painunut mestariteoksen mitta ja viheliäiseksi on tämän kansan mentaliteetti lysähtänyt, kun se ryntää ostamaan tätä ruokotonta kirjaa ja kun sen ns. sivistyneistönkin joukosta huudellaan eläköötä Troijan puuhevoselle. Sat sapienti.
Kaltio - pohjoinen kulttuurilehti vuodesta 1945. Lue kirjastossa tai tilaa: 
